tiistai 14. tammikuuta 2014

Muistoja menneisyydestä



”Löysin” kolmannella luokalla tekemäni puisen pannualusen. Työn tekemisestä on 26 vuotta aikaa. Työ ”löytyi” oman kotini keittiöstä, tiskipöydältä, ruokailuvälinetelineen alta. Meitä on kolme sisarusta, minä, isosiskoni ja isoveljeni. Jokainen meistä on tehnyt samanlaisen työn. Äidilläni nämä pannualuset ovat olleet juuri tässä käytössä, mistä omanikin löysin. Tämä on yksi harvoja ala-asteen aikaisia töitä, joita ylipäätään löysin ja jonka tekemisestä muistin jotain. Ja mikä hienointa - se on käytössä edelleen.

Pannualuseni on kulkenut mukanani Lappeenrannasta Sotkamoon, Sotkamosta Ouluun, useita kodin vaihtoja, muuton omaan kotiin, yhteiseen kotiin avopuolison kanssa ja muuton Oulusta Raision kautta Laitilaan. Jokaisen muuton myötä se on todettu niin ”arvok­kaaksi”, että se on otettu mukaan. Jollain tavalla se on ollut osa keittiön kalustoa enkä ole aina edes huomannut ajatella, että ”tämä on se, jonka tein…”. Sen vuoksi voin sanoa nyt, että etsiessäni ala-asteella tekemiäni tuotteita, ”löysin” tämän tuotteen aivan silmieni edestä.

Kävin ala-asteen Lappeenrannassa. Meillä oli kolmannella luokalla puoli vuotta teknistä työtä ja puoli vuotta tekstiilityötä. Tämä pannualunen tehtiin muistini mukaan silloin. Neljännellä luokalla olin jo valinnut tekstiilityön mutta muistan, että tekstiilityössä tekemälleni mollamaijalle käytiin teknisessä työssä (kuuden viikon jakso?) tekemässä puinen sänky irtonaisella vaneripohjalla. Hassua, mitä ihminen muistaa. Tekstiilityössä tehtiin mollamaijan sänkyyn patja ja petivaatteet sekä tietenkin mollamaijalle vaat­teita. Mutta se on jo toinen tarina.

Pannualusen tekemisestä on paljon aikaa. En muista tehtävänantoa enkä paljonkaan työn suunnittelusta tai arvioinnista. Valmiista työstä näen, että pannualusessa käyte­tyt materiaalit on itse sahattu. Sahatut pinnat on hiomapaperilla hiottu sileämmiksi. Muistan puutyöluokan ”elävästi” ja siellä olevat ”höyläpenkkipöydät”, joiden ääressä me oppilaat työskentelimme, kaksi oppilasta aina yhden pöydän kummallakin puolella. Työtä oli mielenkiintoista tehdä, ”kolmioviivaimella” sai suoran viivan haluttuun kohtaan ja sitä viivaa pitkin pienellä sahalla sahaaminen oli mukavaa. Puutyö oli myös jotain outoa, kiehtovaa, erilaista. Muistan puutyöluokan hajun ja aivan omanlaisensa tunnelman. Siellä oli kiinnostavaa työskennellä, vaikka taisinkin olla hiukan oman mukavuusalueeni rajoilla ja jopa ulkopuolella.

Olen nähnyt sisarusteni tekemät työt. Ne ovat tismalleen samanlaisia kuin omani. Ainoastaan pannualusen päälle tehdyt polttokuviot erottavat työt toisistaan ja niistä tiedän, että juuri tämä työ on minun. Polttokuviot oppilas sai suunnitella tästä toteutettavasta tuotteesta itse. Sai valita, millaisia kuvioita tekee ja mihin kohtaan. Muuten työssä ei ollut sijaa omalle luovuudelle vaan kaikki tekivät muilta osin samanlaisen työn. Omaan työhöni olen valinnut kaksi erilaista polttokuviomallia. Ehkä työ kertoo omalla tavallaan 80-luvun lopun käsityön opetuksesta, jolloin omia suunnitelmia oppilas ei juurikaan kai tehnyt eikä toteuttanut. Opettajalla oli valmiit suunnitelmat, ohjeet ja materiaalit, joista työ toteutettiin. Toki me kolmas­luokkalaiset olimme ensimmäistä kertaa teknisessä työssä ja vasta tutustumassa puutöiden ihmeelliseen maailmaan, joten en tiedä kuinka paljon olisimme osanneet suunnitella itse. Ehkä opettajan taitavalla opastuksella kuitenkin… Pannualusen olisi siis voinut toteuttaa myös oppilaan oman suunnitelman mukaan; antaa välineet suunnittelulle ja jokainen toteuttaa oman näkemyksensä pannualusesta. Tämä työ tehtiin kuitenkin näin ja meille kotiin tuotiin kolmen vuoden välein samanlainen, saman­kokoinen, samannäköinen pannualunen, erilaisilla polttokuvioilla koristeltuna kuitenkin.

Mitä työ kertoo minusta? Olen ollut melko huolellinen ja tarkka työni kanssa. Pannu­alusen puuosat ovat tarkalleen samanmittaisia. Vain hiukan vinoon sahatut päät kerto­vat siitä, että ne ovat kuitenkin oman käden jälkeä. Pannualusen päällisen ”puuritilässä” olevat puut on huolellisesti aseteltu suoraan ja päädyt ovat lähes tismalleen samoilla kohdilla tehden pannualusen päistä täysin suorat. Samankokoisia välejä on tavoiteltu, ihan se ei ole onnistunut. Päällisen puuosat on naulattu pienillä nauloilla niin, että kummassakin päässä jokaista puuosaa on kaksi naulaa. En muista, käskikö opettaja naulata toisen nauloista aina hiukan ylemmäs kuin toisen mutta joka tapauksessa naulat ovat symmetrisesti suorissa riveissä ja aina saman verran ylempänä viereistä naulaa kuin kaikissa muissakin naulauskohdissa. Tämä on voinut olla myös oma ideani. Jotain pientä erilaista, erikoista pitää aina tavoitella kaikessa mitä teen. Jotain, mikä erottaa muista. Polttokuviossa muistan keskimmäisenä olevien kuviorivien olleen mielestäni ”kukkia” vaikka ne ovatkin neliön mallisia, hiukan pyöristetyillä reunoilla. Puuosien päähän olen vaihtanut eri kuvion, loogisesti kummassakin päissä samat kuviot, keskellä taas keskenään samat. Kuviorivit ovat suhteellisen suorassa. On ollut tarkkaa työtä ja kieli keskellä suuta.

Työ kertoo mielestäni siitä, että olen ollut huolellinen ja tarkka jo silloin. Olin lapsena melko hiljainen. Etenkin koulussa olin hiljainen, tunnollinen oppilas ja keskityin aina hiljaa töihini. Muistan opettajan joskus sanoneen äidilleni, että olin hyräillyt tehdessäni jotain tehtävää. En muistanut sitä itse. Niin keskittynyt kai olin. Tein kaiken aina niin hyvin kuin osasin. Kaikessa piti tehdä parhaansa ja onnistua ”täydellisesti”. Pelkäsin epäonnistumisia. Aikuisena se piirre on olemassa edelleen ja välillä vaadin itseltäni liikaakin. Välillä voisi suoriutua jostain myös ”vain” ihan ok. Uskon, että tämä vaatimus parhaimpaan on ollut lapsena jo silmiin­pistävää. Tässä työssä kaikki kielii siitä huolellisuudesta. Arvioinnista en muista, koska siitä on aikaa, mutta itse nyt opettajana arvioisin tämän pannualusen kiitettäväksi työksi. Se on huolella tehty ja toteutettu. Se on käyttökelpoinen (todistettavasti 26 vuoden ajalta) ja toimiva tuote. Se on silmälle miellyttävä, yksinkertainen mutta kivannäköinen. Itseni tuntien uskon, että myös työskentely on ollut tuon kiitettävän arvosanan mukaista.


Tiskipöydältäni näyttää puuttuvan jotain, niin tottunut tähän tuotteeseen jo olen. Palautan alusen sille kuuluvalle paikalle ja nyt muistan taas, mikä ”aarre” keittiökalustoni joukossa onkaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti