”Löysin” kolmannella luokalla tekemäni puisen
pannualusen. Työn tekemisestä on 26 vuotta aikaa. Työ ”löytyi” oman kotini
keittiöstä, tiskipöydältä, ruokailuvälinetelineen alta. Meitä on kolme
sisarusta, minä, isosiskoni ja isoveljeni. Jokainen meistä on tehnyt
samanlaisen työn. Äidilläni nämä pannualuset ovat olleet juuri tässä käytössä,
mistä omanikin löysin. Tämä on yksi harvoja ala-asteen aikaisia töitä, joita
ylipäätään löysin ja jonka tekemisestä muistin jotain. Ja mikä hienointa - se
on käytössä edelleen.
Pannualuseni on kulkenut mukanani Lappeenrannasta
Sotkamoon, Sotkamosta Ouluun, useita kodin vaihtoja, muuton omaan kotiin,
yhteiseen kotiin avopuolison kanssa ja muuton Oulusta Raision kautta Laitilaan.
Jokaisen muuton myötä se on todettu niin ”arvokkaaksi”, että se on otettu
mukaan. Jollain tavalla se on ollut osa keittiön kalustoa enkä ole aina edes
huomannut ajatella, että ”tämä on se, jonka tein…”. Sen vuoksi voin sanoa nyt,
että etsiessäni ala-asteella tekemiäni tuotteita, ”löysin” tämän tuotteen aivan
silmieni edestä.
Kävin ala-asteen Lappeenrannassa. Meillä oli
kolmannella luokalla puoli vuotta teknistä työtä ja puoli vuotta
tekstiilityötä. Tämä pannualunen tehtiin muistini mukaan silloin. Neljännellä
luokalla olin jo valinnut tekstiilityön mutta muistan, että tekstiilityössä
tekemälleni mollamaijalle käytiin teknisessä työssä (kuuden viikon jakso?)
tekemässä puinen sänky irtonaisella vaneripohjalla. Hassua, mitä ihminen
muistaa. Tekstiilityössä tehtiin mollamaijan sänkyyn patja ja petivaatteet sekä
tietenkin mollamaijalle vaatteita. Mutta se on jo toinen tarina.
Pannualusen tekemisestä on paljon aikaa. En muista
tehtävänantoa enkä paljonkaan työn suunnittelusta tai arvioinnista. Valmiista
työstä näen, että pannualusessa käytetyt materiaalit on itse sahattu. Sahatut
pinnat on hiomapaperilla hiottu sileämmiksi. Muistan puutyöluokan ”elävästi” ja
siellä olevat ”höyläpenkkipöydät”, joiden ääressä me oppilaat työskentelimme,
kaksi oppilasta aina yhden pöydän kummallakin puolella. Työtä oli
mielenkiintoista tehdä, ”kolmioviivaimella” sai suoran viivan haluttuun kohtaan
ja sitä viivaa pitkin pienellä sahalla sahaaminen oli mukavaa. Puutyö oli myös
jotain outoa, kiehtovaa, erilaista. Muistan puutyöluokan hajun ja aivan
omanlaisensa tunnelman. Siellä oli kiinnostavaa työskennellä, vaikka taisinkin
olla hiukan oman mukavuusalueeni rajoilla ja jopa ulkopuolella.
Olen nähnyt sisarusteni tekemät työt. Ne ovat
tismalleen samanlaisia kuin omani. Ainoastaan pannualusen päälle tehdyt
polttokuviot erottavat työt toisistaan ja niistä tiedän, että juuri tämä työ on
minun. Polttokuviot oppilas sai suunnitella tästä toteutettavasta tuotteesta
itse. Sai valita, millaisia kuvioita tekee ja mihin kohtaan. Muuten työssä ei
ollut sijaa omalle luovuudelle vaan kaikki tekivät muilta osin samanlaisen
työn. Omaan työhöni olen valinnut kaksi erilaista polttokuviomallia. Ehkä työ
kertoo omalla tavallaan 80-luvun lopun käsityön opetuksesta, jolloin omia
suunnitelmia oppilas ei juurikaan kai tehnyt eikä toteuttanut. Opettajalla oli
valmiit suunnitelmat, ohjeet ja materiaalit, joista työ toteutettiin. Toki me
kolmasluokkalaiset olimme ensimmäistä kertaa teknisessä työssä ja vasta
tutustumassa puutöiden ihmeelliseen maailmaan, joten en tiedä kuinka paljon
olisimme osanneet suunnitella itse. Ehkä opettajan taitavalla opastuksella
kuitenkin… Pannualusen olisi siis voinut toteuttaa myös oppilaan oman
suunnitelman mukaan; antaa välineet suunnittelulle ja jokainen toteuttaa oman
näkemyksensä pannualusesta. Tämä työ tehtiin kuitenkin näin ja meille kotiin
tuotiin kolmen vuoden välein samanlainen, samankokoinen, samannäköinen
pannualunen, erilaisilla polttokuvioilla koristeltuna kuitenkin.
Mitä työ kertoo minusta? Olen ollut melko
huolellinen ja tarkka työni kanssa. Pannualusen puuosat ovat tarkalleen
samanmittaisia. Vain hiukan vinoon sahatut päät kertovat siitä, että ne ovat
kuitenkin oman käden jälkeä. Pannualusen päällisen ”puuritilässä” olevat puut
on huolellisesti aseteltu suoraan ja päädyt ovat lähes tismalleen samoilla
kohdilla tehden pannualusen päistä täysin suorat. Samankokoisia välejä on
tavoiteltu, ihan se ei ole onnistunut. Päällisen puuosat on naulattu pienillä
nauloilla niin, että kummassakin päässä jokaista puuosaa on kaksi naulaa. En
muista, käskikö opettaja naulata toisen nauloista aina hiukan ylemmäs kuin
toisen mutta joka tapauksessa naulat ovat symmetrisesti suorissa riveissä ja
aina saman verran ylempänä viereistä naulaa kuin kaikissa muissakin
naulauskohdissa. Tämä on voinut olla myös oma ideani. Jotain pientä erilaista,
erikoista pitää aina tavoitella kaikessa mitä teen. Jotain, mikä erottaa
muista. Polttokuviossa muistan keskimmäisenä olevien kuviorivien olleen
mielestäni ”kukkia” vaikka ne ovatkin neliön mallisia, hiukan pyöristetyillä
reunoilla. Puuosien päähän olen vaihtanut eri kuvion, loogisesti kummassakin
päissä samat kuviot, keskellä taas keskenään samat. Kuviorivit ovat
suhteellisen suorassa. On ollut tarkkaa työtä ja kieli keskellä suuta.
Työ kertoo mielestäni siitä, että olen ollut
huolellinen ja tarkka jo silloin. Olin lapsena melko hiljainen. Etenkin
koulussa olin hiljainen, tunnollinen oppilas ja keskityin aina hiljaa töihini.
Muistan opettajan joskus sanoneen äidilleni, että olin hyräillyt tehdessäni
jotain tehtävää. En muistanut sitä itse. Niin keskittynyt kai olin. Tein kaiken
aina niin hyvin kuin osasin. Kaikessa piti tehdä parhaansa ja onnistua
”täydellisesti”. Pelkäsin epäonnistumisia. Aikuisena se piirre on olemassa
edelleen ja välillä vaadin itseltäni liikaakin. Välillä voisi suoriutua jostain
myös ”vain” ihan ok. Uskon, että tämä vaatimus parhaimpaan on ollut lapsena jo
silmiinpistävää. Tässä työssä kaikki kielii siitä huolellisuudesta. Arvioinnista
en muista, koska siitä on aikaa, mutta itse nyt opettajana arvioisin tämän
pannualusen kiitettäväksi työksi. Se on huolella tehty ja toteutettu. Se on
käyttökelpoinen (todistettavasti 26 vuoden ajalta) ja toimiva tuote. Se on
silmälle miellyttävä, yksinkertainen mutta kivannäköinen. Itseni tuntien uskon,
että myös työskentely on ollut tuon kiitettävän arvosanan mukaista.
Tiskipöydältäni näyttää puuttuvan jotain, niin
tottunut tähän tuotteeseen jo olen. Palautan alusen sille kuuluvalle paikalle ja
nyt muistan taas, mikä ”aarre” keittiökalustoni joukossa onkaan.


Ei kommentteja:
Lähetä kommentti